"On tuo erikoinen tuo työnkuvasi", totesi ystävä. Sitä se on. Ja monipuolinen. Papin työn hyviä puolia on työtehtävien vaihtelevuus. Kokoustamista lukuunottamatta pidän oikeastaan kaikista töistä, mihin seurakuntatyössä joutuu repeämään. Mutta se yksi ylitse muiden minulle on jumalanpalveluselämä. Ilman jokaviikkoista messua en jaksaisi.
Olin iloinen, kun toimittaja soitti kertoakseen, että tekee jutun jumalanpalveluksesta. Valtakunnallisesti kävijämäärät laskevat. On hyvä puhua siitä, miksi, ja mitä tehdään trendin kääntämiseksi. Monin paikoin on onnistuttu. Erityinen ilon aihe on tietenkin Viikin kirkon jumalanpalvelus, jota suunnitellaan huolella ja toteutetaan sydämellä. Sunnuntaisin kirkolle kokoontuva seurakunta alkaa olla tuttua toisilleen, tunne turvallisesta yhteisöstä on syntynyt, silti ensikertalaisen on helppo liittyä joukkoon.
Toimittaja on kuitenkin valinnut jutuntekopaikaksi Tapanilan kirkon, jossa minulla on liturgivuoro kerran kaudessa. Suuressa, monen messun seurakunnassa papit säntäävät usein kymmenen messusta toiseen puoliltapäivin alkavaan. Tästä työn piirteestä en pidä. Ensinnäkin, kirkkokahveille siirtynyt oma seurakunta kaipaa työntekijää viipymään luonaan. Keskustelut saattavat syntyä saarnasta, usein puheenaihe on ollut mielessä jo kirkolle tultaessa. Toisekseen, vaikka voisi kuvitella, että kun saarnan on kerran valmistanut, on se taloudellista puhua toiseen kertaan. Itse huomaan, että viikkiläisiä ajatellen valmistamani saarna aiheuttaa usein vain hämmennystä muilla kirkoilla. Molempia messuja varten pitäisi olla oma saarnansa, mutta kun sitä toista seurakuntaa ei tunne, on sille vaikea puhua.
Malmin seurakunnan jokaisella kahdeksalla seurakuntapiirillä on oma muista poikkeava luonteensa. Tapanilan kirkko tarjoaa aikuisille lähinnä sählyä ja saunailtoja. Konsertteja on myös. Messut on harvennettu pidettäväksi vain kahdesti kuussa, mikä on varmaankin siirtänyt vakituisesti messussa kävijät muihin kirkkoihin. Toisaalta, jos satunnaisesti kirkossa käyvä haluaa mennä jumalanpalvelukseen jonain tiettynä sunnuntaina, ei välttämättä tiedä, onko juuri silloin lähikirkossa messu vai ei. Sanovat, ettei montaa kertaa tarvitse olla turhaan kiskomassa kirkon ovenripaa, kun tottuu olemaan tulematta.
Tapanilan kirkossa itsessään on viehättäviä piirteitä. Valkoiseksi kalkittu pieni kirkko mäen päällä kellotapuleineen. Eteiseen astuttaessa tunnelman kuitenkin rikkovat hyllyt, joilla komeilevat ilmeisesti sählyturnauksista voitetut pokaalit. Kirkkosalin takaseinän paljeovet aukeavat voimistelusaliin, urut soivat hyvistä kanttoreista huolimatta kehnonlaisesti. No, ei jokainen kirkko voi olla niin kuin Viikissä.
Jutuntekopäivänä Viikissä oli taas jotenkin harvinaisen hyvä olla. Kollegan sairastuttua pyysin kolmannenkin seurakuntalaisen avustamaan ehtoollisella. Tilanteen sanelema ratkaisu pitäisi ottaa käytännöksi. Messu toimitetaan yhdessä seurakunnan kanssa, yksi pappi riittää. Seurakuntalaiset ovat kiitollisia päästessään palvelemaan. Ennen lähettämistä esitän tavanomaisen kutsun kirkkokahveille ja pyydän anteeksi, etten itse jää. Tuntuu pahalta, joku saattoi tulla tänään, koska hänellä oli minulle asiaa. Mutta tässäkin kannatellaan toinen toistaan, varmaan puhekumppani löytyy. Sakastin ovella joku käy varmistamassa, että saa huikattua kiitoksensa saarnasta. Mainostajilta olen oppinut, että itse oivallettu jää paremmin mieleen. Jätän kuulijalle langanpäitä, viikkiläiset ovat oppineet ne yhdistämään.
Inhimillisellä tasolla messun hienoin hetki on se, kun liturgina kääntyy seurakuntaan päin alkutervehdykseen. Vasta silloin näkee, keitä tänään on paikalla (monet viikkiläiset hipsivät kirkkoon vasta alkuvirren aikana), puolin ja toisin katseillamme kerromme, että iloitsemme toisemme nähdessämme. Yhdessä lähdemme kohti messun huipennusta, ehtoollista. Vieraalla kirkolla katseissamme on arvuuttelua. Ihmettelen itsekin, kuinka vaikea on johtaa messu muualla kuin omassa kirkossa oman seurakunnan keskellä. Tapanilassa vuorolaulujen rytmi on toinen, enkä pysty aavistamaan, saako kukaan saarnani juonesta kiinni.
Kiitollista on se, että vaikka minä olisin seurakunnalle käsittämätön (niinhän me papit kai olemme sinä yhtenä päivänä viikosta, kun emme ole näkymättömiä) ja ihmisenä tavoittamaton, sana ja sakramentit ovat tarjolla jokaiselle läsnäolijalle. Minusta ja minun tuntemastani epämukavuudesta ei siunaus jää kiinni. Messun jälkeen kättelen seurakuntalaiset, kukaan ei kommentoi mitään. Siitä voisi vetää johtopäätöksiä, mutten katso hyväksi arvailla muiden ajatuksia. Lähtevät kuitenkin siunauksen varassa.
Toimittaja haastattelee minua ja tapanilalaista kollegaa. Edustamme niin erilaisia näkemyksiä, että näistä voi keskiarvona kirjoittaa mitä vain. Toimittajan ilmeisestä ammattitaidosta ja asiallisuudesta huolimatta koen tilanteen jollakin tavalla epämukavana. Mekö tässä muka nyt edustamme kirkkoa?
Juttu julkaistaan sunnuntain lehdessä, joka maanantaina taitellaan biojätepussiksi. Mutta hyvä, että messusta puhutaan.
