Kristillisestä moraalikäsityksestä

Jotkut kirkon työntekijät jännivät kuullessaan, että kansanedustaja Päivi Räsänen tulee esiintymään A-studiossa 13.8. Kirkosta eroamisiin on usein tullut piikki vastaavissa tilanteissa, oli Räsänen sitten sanonut mitä tahansa. Entinen ministeri edustaa vain itseään ja puoluettaan eikä kirkkoa, tätä viestiä ovat monet pyrkineet levittämään. Silti se, mitä Päivi Räsänen lausuu kristinuskoon ja Raamattuun vedoten jaksaa ärsyttää niin paljon, että monet päätyvät jättämään hänen mielipiteidensä perusteella kirkon. Puolueesta, johon ei kuulu, ei voi erota. Mutta kuka saa määritellä, mikä on kristillisen uskon mukainen näkemys kuhunkin kysymykseen?

Tämänkertainen keskustelu lähti Timo Soinin plokikirjoituksessaan ilmaisemasta tuesta Argentiinassa tehdylle päätökselle pitäytyä tiukassa abortin kieltävässä laissa. Ulkoasiainministerinä julkaistua mielipidettä on kritisoitu laajasti, koska maassamme naisen oikeutta perustellusta syistä tehtyyn aborttiin ei lainsäädäntö kyseenalaista. Naisten ja tyttöjen oikeudet ja seksuaaliterveys ovat myös Suomen kehitysyhteistyön painopisteitä. Kun allekirjoittaa näkemyksensä ministerinä, niiden odotetaan noudattavan Suomen ja hallituksen linjaa.

Ei ollut yllättävää, että A-studion haastattelussa kansanedustaja Räsänen jälleen kerran viittasi paitsi sanan- myös uskonnonvapauteen puolustaessaan Soinia. Tiedämme, että Soini on katolilainen ja että katolinen kirkko ei hyväksy aborttia. Tiedämme myös, että harva katolilainen omaksuu kirkkonsa moraaliopetuksen sellaisenaan, monet katolilaiset ehkäisevät ja hyväksyvät samaa sukupuolta olevien avioliitot niin kuin monet luterilaisetkin. Kuitenkin niin Räsänen kuin Soinikin puolustelevat uskonnollisella vakaumuksella kannanottojaan liittyen eritoten ihmisen seksuaalisuuteen.

Suuri osa suomalaisista kristityistä kokee vierautta Räsästä ja Soinia kuunnellessaan. He eivät jaa näiden kansanedustajien näkemyksiä. Tapa, jolla he mielipiteitään perustevat, loukkaa, ja syystä. Jos joku väittää näkemystensä perustuvan kristinuskoon, tulee hän samalla ilmaisseeksi, että toista mieltä oleva ei ajattele kristillisen moraalin mukaisesti.

Minulla on joitain periaatteita. Syön kasvisruokaa, joskus kalaa. En omista autoa, käytän julkisia kulkuneuvoja. Lentämistä vältän. Ostan vain mitä tarvitsen, lajittelen jätteet. Osallistun keräyksiin ja järjestän niitä itse. Jos minulle joku maksaa palkkaa, katson velvollisuudekseni tehdä sen eteen työtä. Ei ole vaikea löytää näille periaatteilleni tukea Raamatusta ja kristillisestä perinteestä. Itse en kuitenkaan tohdi julistaa, että tämä toiminta on raamatullista ja toisin eläminen rikkoo Jumalan tahtoa.

Raamatussa on moraalisäännöksiä. Näistä tärkeimmät ovat Jeesuksen lausumat rakkauden kaksoiskäsky Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. (Matt. 22:37-39) ja kultainen sääntö Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. (Matt. 7:12), Vanhan testamentin käsky viljellä ja varjella luomakuntaa sekä kymmenen käskyä. Nämä ovat yleisiä periaatteita, joista voidaan johtaa moraaliohje moneen tilanteeseen. Useisiin kysymyksiin hyvän ja oikean vastauksen löytäminen ei onnistu suorin raamattusitaatein vaan edellyttää pohdintaa, keskustelua ja harkintaa. Kirkon perinteen mukaan johtopäätökset tehdään yhdessä sopien, äänestäen, jos se on tarpeen. Tällä prosessilla on muutettu näkemyksiä suhteessa orjuuteen, ihmisoikeuksiin ja ihmisten tasa-arvoon. Onneksi.

Kuva: Aaron Burden

Orpoudesta

Tämä on ensimmäinen kesäni orpona. Äitini kuoli maaliskuussa, isän kuolemasta tulee kohta viisi vuotta. Veljieni kanssa olemme nyt sukumme vanhin sukupolvi.

Vanhempani antoivat meille paljon. Nyt olen hyväksynyt sen, mikä nuorena suututti, sen, että he eivät olleet täydellisiä eivätkä ymmärtäneet minua aina. Molemmat tekivät omalla tavallaan parhaansa, ja hyvin tekivät. Siksi ajattelen, että saamaani hyvää minun on siirrettävä eteenpäin.

Sain pitää vanhempani pitkään. Äidistä voi sanoa, että 94-vuotiaana hän kuoli vanhuuteen. Isä menehtyi nuorempana, mutta elämästä kylliksi saaneena. Molemmat saivat elämänsä viimeisinä päivinä hyvää saattohoitoa. Kumpikaan ei ollut kuollessaan yksin, minä saatoin isää loppuun asti, äitiä niin kauan kuin hän vielä jollain tavalla reagoi, veli ehti hänen luokseen viimeisten hengenvetojen hetkellä.

Koska äiti oli muistisairas, jouduimme luopumaan hänestä vähitellen. Ensimmäiset sairauden vuodet olivat kipeitä meille, mutta ennen muuta hänelle. "Tunnen, että tulen suljetuksi ulos omasta elämästäni", äiti totesi. Vähitellen hänen tuskansa helpottui ja muistisairaudesta tuli omaisten sairaus. Äiti pääsi elämään huolettomia päiviä. Isä taas sai lähteä ikäisekseen hyväkuntoisena lyhyen sairastamisen jälkeen. Uskon, että niin hän olisi toivonut.

Niin kauan kuin äiti oli terve, ei ollut mitään huolta, josta hänelle ei olisi voinut puhua. Isä taas pystyi auttamaan kaikissa kuviteltavissa olevissa käytännön kysymyksissä; jos hän ei tiennyt ratkaisua, hän aina tiesi tai osasi ottaa selvää, keneltä kysyä. Vanhemmissani oli vahva turva niin henkisesti kuin käytännön asioissa meidän ollessamme nuoria niin kuin myös aikuisuudessa.

Taloudellisesti vaatimattomista oloista lähtöisin olleet vanhempani eivät koskaan unohtaneet taustaansa säilyttäen kunnioituksen lähimmäisiään kohtaan riippumatta siitä, kuinka hyvin he olivat elämässään menestyneet. Apuaan he eivät koskaan kieltäneet. Vaurastuminen ei koskaan tehnyt kumpaakaan ylpeäksi eikä piittaamattomaksi. Kaikki korjattavissa oleva korjattiin eikä korvattu uudella, jätteet lajiteltiin loppuun asti. Ystävyyssuhteita syntyi ja ylläpidettiin yhteiskuntarajojen yli antamatta niiden haitata.

Kun tällaisen tuen ja esimerkin on saanut, syntyy tunne velvollisuudesta antaa eteenpäin seuraavalle sukupolvelle ja myös heille tutuille ja tuntemattomille, jotka apua tarvitsevat. Tämä on ollut selvää jo pitkään. Tänä kesänä olen ehtinyt enemmän pohtia vanhempieni jättämää perintöä osin siksi, että aikaa on ollut enemmän. Isän kuoleman jälkeen jokainen loma tai pitempi vapaa on merkinnyt kiirehtimistä kaukana asuneen äitini luo. Nyt kun se rakas velvollisuus on hoidettu, on minulla enemmän aikaa ajatella ja tunnistaa tunteitani.

Koska olen saanut viettää aikaa vanhemmilleni rakkaissa mökkimaisemissa, olen voinut miettiä asioita, jotka heille olivat tärkeitä: olen kuunnellut lintuja ja opiskellut kasveja, olen raivannut tonttia ja tehnyt polttopuusuunnitelmaa. Olen istunut rannassa ja kuunnellut tuulta, toisinaan ihmetellyt tyynen järven hiljaisuutta. Olen tarmokkaasti tarttunut toimeen hoitaakseni pois roikkumaan jääneitä asioita, soitellut paikallisille rakennus- ja remonttitaitoisille ihmisille saadakseni hoidettua projekteja, joihin tarvitsen apua. Olen kuljettanut seuraavaa sukupolvea ja parhaani mukaan huolehtinut, että he viihtyisivät metsän keskellä.

Mutta ennen kaikkea olen pohtinut, miten elää mahdollisimman paljon hyvää tehden ja mahdollisimman vähän turhaa mielipahaa aiheuttaen, samalla säilyttäen omanarvontuntoni ja itsekunnioitukseni, kuinka huolehtia seuraavasta sukupolvesta tukien ja itsenäisyyteen rohkaisten. Niissä asioissa haluan seurata vanhempieni esimerkkiä ja toisissa tahdon tehdä toisin. Miten sitten käytännössä pystyn pysymään siinä, minkä itse olen nähnyt parhaaksi, sen näyttää aika.

Tärkeintä kuitenkin on kiitollisuus kaikesta siitä, mitä on saanut. Kiitos, äiti ja isä, kaikesta, mitä annoitte!

Viisas väistää?

"Teille on opetettu: 'Silmä silmästä, hammas hampaasta.' Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin." (Matt. 5:38-39)

Jeesuksen Vuorisaarnassa antama kehotus väkivallattomuuteen on usein kuultu ja melkein yhtä usein väärin ymmärretty. Liian usein viljellyn ja virheellisen tulkinnan seurauksena pahoinpidelty puoliso ottaa vastaan iskut ajatellen, että kunnon kristittynä hänen on ne hyväksyttävä. Lapsi suostuu narsistisen vanhemman oikkuihin ollen mielestään hänelle kuuliainen. Työntekijä alistuu esimiehen perusteettomiin syytöksiin ja kuuntelee hiljaa väärin perustein langetetut moitteet uskoen, että Jeesus tahtoo, että nöyryytykset otetaan vastaan hiljaa vaieten. On traagista, ettei kirkko ole pystynyt opettamaan Jeesuksen sanojen merkitystä niin, että se antaisi aseita kohdata paha ja säästyä sen haavoittavalta vaikutukselta varsinkin, kun tämä kehotus on Raamatussa niin keskeisellä paikalla.

Vuorisaarnassa Jeesus kieltää laskeutumasta väärintekijän tasolle ja kostamasta. Kehotus kääntää toinen poski ei kuitenkaan ole määräys alistua tahdottomaksi uhriksi vaan kutsu väkivallattomaan vastarintaan ja toimintaan, jossa väärintekijä joutuu itse kohtaamaan tekonsa ja sen motiivit. Hän, joka lyönnin vastaanotettuaan ei lyyhisty pahan edessä vaan ryhtinsä säilyttäen ja silmiin katsoen haastaa vastapuolen toiminnan, kieltäytyy uhrin roolista ja lyötynäkin säilyttää omanarvontuntonsa.

Johanneksen evankeliumi kertoo, miten Jeesus itse toimii, kun häntä ilman syytä pahoinpidellään. Vartija katsoo Jeesuksen toimivan sopimattomasti, kun tämä vastaa ylipapille totuudenmukaisesti eikä nöyristellen, ja lyö tätä kasvoihin. Jeesus pidättäytyy lyömästä takaisin, muttei vaikene vaan puolustautuu: "Jeesus sanoi miehelle: "Jos puhuin väärin, osoita, mikä puheessani oli sopimatonta. Jos taas puhuin oikein, miksi lyöt minua?" " (Joh. 18:22-23)

Muutama vuosi sitten tapasin pakolaisnuoria Ugandassa. He olivat jättäneet kotinsa silmittömän väkivallan keskellä. Monet olivat omin silmin todistaneet vanhempiensa murhia ja raiskauksia, useimmat olivat itsekin tulleet pahoinpidellyiksi. Kongolaississit onnistuivat lietsomaan pelkoa ja karkottamaan perheet kodeistaan.

Keskustelut pakolaisnuorten kanssa saivat miettimään, onko myös meillä niin, että kun joku tarkoituksella satuttaa, näpäyttää, nöyryyttää ja haavoittaa, hän haluaa ajaa toisen pois? Onko valtaansa ja asemaansa käyttävän lyöjän tavoite, että uhri pelästyy saamaansa kohtelua ja pakenee välttääkseen saman tai pahemman kohtelun myöhemmin? Jos näin on, täytyy kysyä, voisiko kuitenkin asian rauhan aikana, sivistyneeksi ymmärretyksi yhteiskunnassa kommunikoida murskaamatta toisen koko identiteettiä, haavoittamatta niin syvältä, että kipu ja nöyryytys jäävät jos eivät pysyviksi niin ainakin pitkäaikaisiksi kumppaneiksi? Miksei antaa toiselle mahdollisuutta kasvonsa säilyttäen kerätä itsetuntonsa rippeet ja hiljaa ja kunniallisesti poistua paikalta, joka on molemmille käynyt liian ahtaaksi?

Kuka näissä epäoikeudenmukaisissa yhteenotoissa voittaa? Yleensä se, joka käyttää kovimpia aseita, se, joka ei kaihda keinoja, se, jonka toimintaa ei rajoita pyrkimys oikeudenmukaisuuteen tai hyvyyteen, se, joka on valmis toimimaan härskeimmin.

Viisas väistää, sanotaan. Onko siitä seurattava, että viisas on se, joka kärsii? Tämä on kysymys, joka on ratkaistava yhteisössä, olipa se sitten perhe, työpaikka tai kaveripiiri. Yhteisö päättää, millaiseen käytökseen se kannustaa, millaisen kohtelun se hyväksyy, sillä ei ole kohtuullista, että jokaisen yksittäisen jäsenen on joka tilanteessa kyettävä itse puolustamaan itseään. Yhteisö päättää, onko se sen jokaiselle jäsenelle turvallinen. Sillä jos perheessä, työyhteisössä tai harrastuspiirissä sallitaan haavoittava käytös, on varmaa, että se lisääntyy ja sen myötä kasvaa myös pahoinvointi. Ja kun perheenjäsenet, työntekijät, kaverit voivat huonosti, ei lopulta kukaan muukaan voi voida hyvin.


Kuva: Daniel Tafjord

Kirkon itseymmärryksestä

Rivipappina on työssään voinut havaita kasteiden vähentyneen ja hautaan siunausten lisääntyneen. Tilastot vahvistavat kokemuksen. On selvää, mitä tahtia evankelis-luterilaisen kirkon jäsenmäärä putoaa tulevina vuosikymmeninä. Sen myötä kirkon merkitys vähenee yhteiskunnassamme. Tästä huolestuneena kirkko on alkanut hakea uusia tapoja olla ja toimia, tavoittaa heitä, joihin yhteys on heikko tai katkennut. Tehdyt ratkaisut saavat joskus miettimään, onko ilmeisin, yksinkertaisin ja paras torjuttu, ja turvauduttu vieraaseen ja ristiriitaiseen. Uskooko kirkkomme itsekään omaan sanomaansa?

Kirkon kasvatuksen työntekijät ovat vuosikymmeniä tehneet ansiokasta työtä lasten, kouluikäisten ja nuorten parissa. Toiminta on ollut monipuolista ja ammattitaidolla järjestettyä. Kun täysi-ikäisyyden saavuttaneet alkoivat käyttää valinnanvapauttaan ja erota kirkosta, alkoi ahkera tapojen etsiminen nuorten aikuisten puhuttelemiseksi. Uudet avaukset, ideat ja niiden toteutukset, resurssien luova käyttö johtivat usein vain laihoihin tuloksiin. Tutkimus kertoi, että merkittävä osa nuorista aikuisista ei ole valmis menemään kirkkoon järjestettäisiimpä siellä mitä tahansa.

Sitähän rikkaassa kirkossa on totuttu tekemään, järjestämään tilaisuuksia. Työntekijöitä on monin paikoin runsaasti enemmän kuin mitä lakisääteisten tehtävien hoitaminen vaatii. Siksi on luonnollista, että työvoimaresursseja käytetään sellaiseen, mikä osataan tehdä, usein vankalla ammattitaidolla. Olisi tietenkin hyvä myös kysyä, mitä kannattaisi tehdä. On nimittäin niin, että vaikka aikuisella olisi vahva kristillinen identiteetti, hän ei välttämättä odota kirkolta muita "tilaisuuksia" kuin jumalanpalveluksen, johon voi mennä silloin kun tuntee siihen tarvetta, ja kirkolliset toimitukset.

Kirkon tiloja on syytä käyttää, kun ne kerran ovat olemassa. Erityisesti hyvä on luovuttaa niitä käyttöön silloin, kun niille on erityistä tarvetta. Tästä hyvänä esimerkkinä on pakolaisten hätämajoitus vuonna 2015, kun maahamme saapui enemmän turvapaikanhakijoita kuin mitä viranomaisilla oli valmius vastaanottaa. Ihmiset odottavat kirkolta ennen kaikkea aktiivisuutta hädänalaisten auttamiseen. Lisäksi nimenomaan yllättävä pakolaistulva sai ennätysmäärän muutoin passiivisia seurakuntalaisia ja kirkkoon kuulumattomia osallistumaan konkreettiseen auttamiseen. Toki kirkon tiloissa voidaan myös katsella elokuvia tai jalkapalloa, pelata lautapelejä tai sählyä tai vaikka järjestää keskustelutilaisuuksia. Viimeksi mainitut ovat kuitenkin asioita, joita voi järjestää ja järjestetään muuallakin, asioita, joihin kirkkoa ei erityisesti tarvita, joita kirkolta ei odoteta.

Tutkija ja kirjailija Jukka Relander julkaisi pääsiäisen alla kolumnin, jossa ihmetteli kirkon jumalapuheen vähäisyyttä. "Kirkko tekee hienoja ja tärkeitä asioita. Mutta ei, uskonnosta se ei puhu kuin hiljaa kuiskaten", hän ihmettelee. Hyvän tekeminen, ahdinkoon joutuneiden auttaminen, surevan rinnalla kulkeminen, rauhan ja oikeudenmukaisuuden edistäminen ovat kirkon olemuksen ytimessä. Eivät kuitenkaan perusteetta vaan siksi, että kirkossa uskotaan Jumalaan, joka on hyvä, joka on meidät luonut ja käskenyt varjella luomakuntaa ja edistää lähimmäisenrakkautta.

Hyvää tehdessään ei ihminen tai organisaatio välttämättä puhua Jumalasta, usein se ei ole edes suositeltavaa. Uskonnollinen yhteisö kuitenkin kadottaa identiteettinsä, jos se lakkaa palaamasta perustaansa, jos se ei jatkuvasti ja myös ääneen toista uskoaan. Kristillinen kirkko näivettyy kansalaisjärjestöksi, ellei sen tavoite ole ylläpitää hengellisyyttä ja yhteistä rukousta. Kirkko, joka ei ole kiinnostunut Jumalasta, näivettyy kuriositeetiksi, jota kohta kukaan ei enää ota vakavasti.

Kiinnostus Jumalaa kohtaan manifestoituu monin tavoin. Se näkyy säännöllisenä rukouselämänä, aktiivisena viestintänä myös hengellisistä asioista, se ilmenee rehellisenä ja avoimena teologisena keskusteluna. Keskusteluna, jota leimaa usein arkuus ja epävarmuus, argumentointina, jossa ehdottomien totuuksien lausuminen käy mahdottomaksi, jossa puhe käy välillä hapuilevaksi ja varovaiseksi. Mutta se puhe ei lakkaa silloinkaan, kun ihmettely voittaa vakuuttelun, kun kuiskaus kuuluu huutoa vakuuttavammin.

Teologia ei ole helppoa. Jumalasta puhuminen syyllistymättä fraasien toisteluun tai kestämättömästi perusteltuihin väitteisiin vaatii perehtymistä. Yksinkertaistukset ovat tarpeen joissakin tilanteissa, mutta silti lähtökohtaisesti ajatuksen pitäisi olla siinä, että uskallamme mennä syvälle, kyseenalaistaa ja puhua myös silloin, kun ehdoton varmuus pakenee ja voimme vain aavistaa.

Muiden organisaatioiden toiminnan imitoiminen tai sen yrittäminen on halpahintaista ja läpinäkyvää. Yksinkertaiset, ilmeiset ratkaisut ovat yleensä parhaita. Tänä aikana uskontoon sitoutuminen ei ole itsestäänselvyys, mutta hengellisyyden kaipuu yhtä yleistä kuin koska tahansa. Siksi kirkon haaste on kiinnittyä yhä lujemmin perustukseensa ja rohkeasti puhua siitä, mistä muut eivät puhu.  Sen on pidettävä ihan käytännössä kiinni siitä, että sen missio lähtee alttarilta ja palaa sinne. Sillä jos kirkko ei itse usko omaan sanomaansa, miksi sitä kenenkään kannattaisi kuunnella?

Kuva: Artem Sapegin

Erimielisyydestä ja yhteydestä

Kun pääsääntöisesti liikkuu paljon suurinpiirtein itsensä tavalla ajattelevien seurassa, unohtaa, kuinka kipeää eriseuraisuus voi pahimmillaan tehdä. Ei nyt niinkään, jos joku sattuu vaikka kannattamaan Kärppiä - ainakaan minusta. Mutta että kirkon sisällä. Eikä se, että ollaan eri mieltä eikä edes se, että toisin ajattelevan katsotaan olevan määritelmällisesti väärässä tai vaikkapa uskosta osaton, vaan se, ettei suostuta kirkon omaan yhteiseen järjestykseen. 

Kirkossa on ollut toisistaan poikkeavia näkemyksiä apostolien ajoista lähtien. Jotta erilaisista näkökannoista huolimatta on pystytty toimimaan yhdessä ja yhdensuuntaisesti, on kirkko rakentanut järjestyksen, jolla asioista päätetään. Kun päätöksiä tehdään, joku joutuu aina toteamaan oman näkemyksen jääneen vähemmistöön. Silloin kysytään kuuliaisuutta, silloin kysytään rakkautta kirkkoa kohtaan, silloin kutsutaan sitoutumaan yhteiseen päätökseen, vaikka sen sisältöön ei olisikaan tyytyväinen.

Ymmärrän ja hyväksyn täysin, että katolilainen sisar tai veli nostaa ehtoollispöydässä käden rintansa poikki vastakkaiselle olkapäälleen. Kirkkojemme välillä ei ole ehtoollisyhteyttä, siksi hän ei noudattaen oman kirkkonsa järjestystä osallistu pyhään ateriaan luterilaisessa kirkossa. Ymmärrän häntä, joka ei halua tulla kuuntelemaan saarnojani, koska pitää niitä huonoina. Mutta sitä kirkkomme jäsentä, joka katsoo, että kirkkomme järjestyksessä vihityn papin toimittamat jumalanpalvelukset eivät hänen sukupuolensa perusteella ole päteviä, en voi käsittää.

Olen tehnyt yhteistyötä herätysliiketaustaisten miesten kanssa, sellaisten, joiden kanta jäi vähemmistöön, kun päätettiin pappisviran avaamisesta naisille. Yhteistyö on ollut hyvää ja syvällistä, aitoa ja rehellistä. Kukaan ei ole koskaan sanonut sen olleen vaikeaa. Jos se sitä on ollut, yhä enemmän näitä veljiä arvostan. Heidän esimerkkinsä toivoisi kelpaavan muillekin. Rakkaus kirkkoa kohtaan, kuuliaisuus Kristukselle, on sitonut heitä tilanteessa, joka on ollut toisenlainen kuin mitä olisivat itse toivoneet.

Meille kristityille ei ole annettu ohjekirjaa, josta voitaisiin löytää yksiselitteinen toimintaohje kaikkiin mahdollisiin tilanteisiin. Meillä on Raamatun kokoelma juutalaisia ja varhaiskristillisiä tekstejä, joista voimme ratkaisuja etsiä. Mutta ennen kaikkea Jumala antoi seurakunnalle Henkensä. Kristinuskon kauneimpia asioita on Kristuksen läsnäolo kristityissä ja kristillisessä seurakunnassa, yhteisössä, joka etsien, hapuillen ja horjuenkin tavoittelee sitä, mikä on hyvää ja totuudellista, oikein ja autuaallista. Suostuminen kristittyjen yhteisöön on suostumista Kristukseen.

Kirjoituksia muissa blogeissa

On pyydetty bloggaamaan muualla.

Terhin messumietteisiin osallistuin tammikuussa

http://messumietteita.blogspot.fi/2013/01/tassa-blogissa-kirjoittelen-omiani.html

Ja Kirkonkellariin kirjoittelin tällä viikolla

http://kirkonkellari.fi/?p=1855

Pitää varmaan tehdä parannusta ja kirjoittaa tänne omaankin osoitteeseen jotain.

Kaikkein köyhimmillään

Kirjoittelin joulunalustunnelmissa blogin Vartija-lehteen.

http://www.vartija-lehti.fi/kaikkein-koyhimmillaan/

Siunattua Vapahtajan syntymäjuhlaa!