Orpoudesta

Tämä on ensimmäinen kesäni orpona. Äitini kuoli maaliskuussa, isän kuolemasta tulee kohta viisi vuotta. Veljieni kanssa olemme nyt sukumme vanhin sukupolvi.

Vanhempani antoivat meille paljon. Nyt olen hyväksynyt sen, mikä nuorena suututti, sen, että he eivät olleet täydellisiä eivätkä ymmärtäneet minua aina. Molemmat tekivät omalla tavallaan parhaansa, ja hyvin tekivät. Siksi ajattelen, että saamaani hyvää minun on siirrettävä eteenpäin.

Sain pitää vanhempani pitkään. Äidistä voi sanoa, että 94-vuotiaana hän kuoli vanhuuteen. Isä menehtyi nuorempana, mutta elämästä kylliksi saaneena. Molemmat saivat elämänsä viimeisinä päivinä hyvää saattohoitoa. Kumpikaan ei ollut kuollessaan yksin, minä saatoin isää loppuun asti, äitiä niin kauan kuin hän vielä jollain tavalla reagoi, veli ehti hänen luokseen viimeisten hengenvetojen hetkellä.

Koska äiti oli muistisairas, jouduimme luopumaan hänestä vähitellen. Ensimmäiset sairauden vuodet olivat kipeitä meille, mutta ennen muuta hänelle. "Tunnen, että tulen suljetuksi ulos omasta elämästäni", äiti totesi. Vähitellen hänen tuskansa helpottui ja muistisairaudesta tuli omaisten sairaus. Äiti pääsi elämään huolettomia päiviä. Isä taas sai lähteä ikäisekseen hyväkuntoisena lyhyen sairastamisen jälkeen. Uskon, että niin hän olisi toivonut.

Niin kauan kuin äiti oli terve, ei ollut mitään huolta, josta hänelle ei olisi voinut puhua. Isä taas pystyi auttamaan kaikissa kuviteltavissa olevissa käytännön kysymyksissä; jos hän ei tiennyt ratkaisua, hän aina tiesi tai osasi ottaa selvää, keneltä kysyä. Vanhemmissani oli vahva turva niin henkisesti kuin käytännön asioissa meidän ollessamme nuoria niin kuin myös aikuisuudessa.

Taloudellisesti vaatimattomista oloista lähtöisin olleet vanhempani eivät koskaan unohtaneet taustaansa säilyttäen kunnioituksen lähimmäisiään kohtaan riippumatta siitä, kuinka hyvin he olivat elämässään menestyneet. Apuaan he eivät koskaan kieltäneet. Vaurastuminen ei koskaan tehnyt kumpaakaan ylpeäksi eikä piittaamattomaksi. Kaikki korjattavissa oleva korjattiin eikä korvattu uudella, jätteet lajiteltiin loppuun asti. Ystävyyssuhteita syntyi ja ylläpidettiin yhteiskuntarajojen yli antamatta niiden haitata.

Kun tällaisen tuen ja esimerkin on saanut, syntyy tunne velvollisuudesta antaa eteenpäin seuraavalle sukupolvelle ja myös heille tutuille ja tuntemattomille, jotka apua tarvitsevat. Tämä on ollut selvää jo pitkään. Tänä kesänä olen ehtinyt enemmän pohtia vanhempieni jättämää perintöä osin siksi, että aikaa on ollut enemmän. Isän kuoleman jälkeen jokainen loma tai pitempi vapaa on merkinnyt kiirehtimistä kaukana asuneen äitini luo. Nyt kun se rakas velvollisuus on hoidettu, on minulla enemmän aikaa ajatella ja tunnistaa tunteitani.

Koska olen saanut viettää aikaa vanhemmilleni rakkaissa mökkimaisemissa, olen voinut miettiä asioita, jotka heille olivat tärkeitä: olen kuunnellut lintuja ja opiskellut kasveja, olen raivannut tonttia ja tehnyt polttopuusuunnitelmaa. Olen istunut rannassa ja kuunnellut tuulta, toisinaan ihmetellyt tyynen järven hiljaisuutta. Olen tarmokkaasti tarttunut toimeen hoitaakseni pois roikkumaan jääneitä asioita, soitellut paikallisille rakennus- ja remonttitaitoisille ihmisille saadakseni hoidettua projekteja, joihin tarvitsen apua. Olen kuljettanut seuraavaa sukupolvea ja parhaani mukaan huolehtinut, että he viihtyisivät metsän keskellä.

Mutta ennen kaikkea olen pohtinut, miten elää mahdollisimman paljon hyvää tehden ja mahdollisimman vähän turhaa mielipahaa aiheuttaen, samalla säilyttäen omanarvontuntoni ja itsekunnioitukseni, kuinka huolehtia seuraavasta sukupolvesta tukien ja itsenäisyyteen rohkaisten. Niissä asioissa haluan seurata vanhempieni esimerkkiä ja toisissa tahdon tehdä toisin. Miten sitten käytännössä pystyn pysymään siinä, minkä itse olen nähnyt parhaaksi, sen näyttää aika.

Tärkeintä kuitenkin on kiitollisuus kaikesta siitä, mitä on saanut. Kiitos, äiti ja isä, kaikesta, mitä annoitte!