"Teille on opetettu: 'Silmä silmästä, hammas hampaasta.' Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin." (Matt. 5:38-39)
Jeesuksen Vuorisaarnassa antama kehotus väkivallattomuuteen on usein kuultu ja melkein yhtä usein väärin ymmärretty. Liian usein viljellyn ja virheellisen tulkinnan seurauksena pahoinpidelty puoliso ottaa vastaan iskut ajatellen, että kunnon kristittynä hänen on ne hyväksyttävä. Lapsi suostuu narsistisen vanhemman oikkuihin ollen mielestään hänelle kuuliainen. Työntekijä alistuu esimiehen perusteettomiin syytöksiin ja kuuntelee hiljaa väärin perustein langetetut moitteet uskoen, että Jeesus tahtoo, että nöyryytykset otetaan vastaan hiljaa vaieten. On traagista, ettei kirkko ole pystynyt opettamaan Jeesuksen sanojen merkitystä niin, että se antaisi aseita kohdata paha ja säästyä sen haavoittavalta vaikutukselta varsinkin, kun tämä kehotus on Raamatussa niin keskeisellä paikalla.
Vuorisaarnassa Jeesus kieltää laskeutumasta väärintekijän tasolle ja kostamasta. Kehotus kääntää toinen poski ei kuitenkaan ole määräys alistua tahdottomaksi uhriksi vaan kutsu väkivallattomaan vastarintaan ja toimintaan, jossa väärintekijä joutuu itse kohtaamaan tekonsa ja sen motiivit. Hän, joka lyönnin vastaanotettuaan ei lyyhisty pahan edessä vaan ryhtinsä säilyttäen ja silmiin katsoen haastaa vastapuolen toiminnan, kieltäytyy uhrin roolista ja lyötynäkin säilyttää omanarvontuntonsa.
Johanneksen evankeliumi kertoo, miten Jeesus itse toimii, kun häntä ilman syytä pahoinpidellään. Vartija katsoo Jeesuksen toimivan sopimattomasti, kun tämä vastaa ylipapille totuudenmukaisesti eikä nöyristellen, ja lyö tätä kasvoihin. Jeesus pidättäytyy lyömästä takaisin, muttei vaikene vaan puolustautuu: "Jeesus sanoi miehelle: "Jos puhuin väärin, osoita, mikä puheessani oli sopimatonta. Jos taas puhuin oikein, miksi lyöt minua?" " (Joh. 18:22-23)
Muutama vuosi sitten tapasin pakolaisnuoria Ugandassa. He olivat jättäneet kotinsa silmittömän väkivallan keskellä. Monet olivat omin silmin todistaneet vanhempiensa murhia ja raiskauksia, useimmat olivat itsekin tulleet pahoinpidellyiksi. Kongolaississit onnistuivat lietsomaan pelkoa ja karkottamaan perheet kodeistaan.
Keskustelut pakolaisnuorten kanssa saivat miettimään, onko myös meillä niin, että kun joku tarkoituksella satuttaa, näpäyttää, nöyryyttää ja haavoittaa, hän haluaa ajaa toisen pois? Onko valtaansa ja asemaansa käyttävän lyöjän tavoite, että uhri pelästyy saamaansa kohtelua ja pakenee välttääkseen saman tai pahemman kohtelun myöhemmin? Jos näin on, täytyy kysyä, voisiko kuitenkin asian rauhan aikana, sivistyneeksi ymmärretyksi yhteiskunnassa kommunikoida murskaamatta toisen koko identiteettiä, haavoittamatta niin syvältä, että kipu ja nöyryytys jäävät jos eivät pysyviksi niin ainakin pitkäaikaisiksi kumppaneiksi? Miksei antaa toiselle mahdollisuutta kasvonsa säilyttäen kerätä itsetuntonsa rippeet ja hiljaa ja kunniallisesti poistua paikalta, joka on molemmille käynyt liian ahtaaksi?
Kuka näissä epäoikeudenmukaisissa yhteenotoissa voittaa? Yleensä se, joka käyttää kovimpia aseita, se, joka ei kaihda keinoja, se, jonka toimintaa ei rajoita pyrkimys oikeudenmukaisuuteen tai hyvyyteen, se, joka on valmis toimimaan härskeimmin.
Viisas väistää, sanotaan. Onko siitä seurattava, että viisas on se, joka kärsii? Tämä on kysymys, joka on ratkaistava yhteisössä, olipa se sitten perhe, työpaikka tai kaveripiiri. Yhteisö päättää, millaiseen käytökseen se kannustaa, millaisen kohtelun se hyväksyy, sillä ei ole kohtuullista, että jokaisen yksittäisen jäsenen on joka tilanteessa kyettävä itse puolustamaan itseään. Yhteisö päättää, onko se sen jokaiselle jäsenelle turvallinen. Sillä jos perheessä, työyhteisössä tai harrastuspiirissä sallitaan haavoittava käytös, on varmaa, että se lisääntyy ja sen myötä kasvaa myös pahoinvointi. Ja kun perheenjäsenet, työntekijät, kaverit voivat huonosti, ei lopulta kukaan muukaan voi voida hyvin.
Kuva: Daniel Tafjord
Muutama vuosi sitten tapasin pakolaisnuoria Ugandassa. He olivat jättäneet kotinsa silmittömän väkivallan keskellä. Monet olivat omin silmin todistaneet vanhempiensa murhia ja raiskauksia, useimmat olivat itsekin tulleet pahoinpidellyiksi. Kongolaississit onnistuivat lietsomaan pelkoa ja karkottamaan perheet kodeistaan.
Keskustelut pakolaisnuorten kanssa saivat miettimään, onko myös meillä niin, että kun joku tarkoituksella satuttaa, näpäyttää, nöyryyttää ja haavoittaa, hän haluaa ajaa toisen pois? Onko valtaansa ja asemaansa käyttävän lyöjän tavoite, että uhri pelästyy saamaansa kohtelua ja pakenee välttääkseen saman tai pahemman kohtelun myöhemmin? Jos näin on, täytyy kysyä, voisiko kuitenkin asian rauhan aikana, sivistyneeksi ymmärretyksi yhteiskunnassa kommunikoida murskaamatta toisen koko identiteettiä, haavoittamatta niin syvältä, että kipu ja nöyryytys jäävät jos eivät pysyviksi niin ainakin pitkäaikaisiksi kumppaneiksi? Miksei antaa toiselle mahdollisuutta kasvonsa säilyttäen kerätä itsetuntonsa rippeet ja hiljaa ja kunniallisesti poistua paikalta, joka on molemmille käynyt liian ahtaaksi?
Kuka näissä epäoikeudenmukaisissa yhteenotoissa voittaa? Yleensä se, joka käyttää kovimpia aseita, se, joka ei kaihda keinoja, se, jonka toimintaa ei rajoita pyrkimys oikeudenmukaisuuteen tai hyvyyteen, se, joka on valmis toimimaan härskeimmin.
Viisas väistää, sanotaan. Onko siitä seurattava, että viisas on se, joka kärsii? Tämä on kysymys, joka on ratkaistava yhteisössä, olipa se sitten perhe, työpaikka tai kaveripiiri. Yhteisö päättää, millaiseen käytökseen se kannustaa, millaisen kohtelun se hyväksyy, sillä ei ole kohtuullista, että jokaisen yksittäisen jäsenen on joka tilanteessa kyettävä itse puolustamaan itseään. Yhteisö päättää, onko se sen jokaiselle jäsenelle turvallinen. Sillä jos perheessä, työyhteisössä tai harrastuspiirissä sallitaan haavoittava käytös, on varmaa, että se lisääntyy ja sen myötä kasvaa myös pahoinvointi. Ja kun perheenjäsenet, työntekijät, kaverit voivat huonosti, ei lopulta kukaan muukaan voi voida hyvin.
Kuva: Daniel Tafjord
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti