Rivipappina on työssään voinut havaita kasteiden vähentyneen ja hautaan siunausten lisääntyneen. Tilastot vahvistavat kokemuksen. On selvää, mitä tahtia evankelis-luterilaisen kirkon jäsenmäärä putoaa tulevina vuosikymmeninä. Sen myötä kirkon merkitys vähenee yhteiskunnassamme. Tästä huolestuneena kirkko on alkanut hakea uusia tapoja olla ja toimia, tavoittaa heitä, joihin yhteys on heikko tai katkennut. Tehdyt ratkaisut saavat joskus miettimään, onko ilmeisin, yksinkertaisin ja paras torjuttu, ja turvauduttu vieraaseen ja ristiriitaiseen. Uskooko kirkkomme itsekään omaan sanomaansa?
Kirkon kasvatuksen työntekijät ovat vuosikymmeniä tehneet ansiokasta työtä lasten, kouluikäisten ja nuorten parissa. Toiminta on ollut monipuolista ja ammattitaidolla järjestettyä. Kun täysi-ikäisyyden saavuttaneet alkoivat käyttää valinnanvapauttaan ja erota kirkosta, alkoi ahkera tapojen etsiminen nuorten aikuisten puhuttelemiseksi. Uudet avaukset, ideat ja niiden toteutukset, resurssien luova käyttö johtivat usein vain laihoihin tuloksiin. Tutkimus kertoi, että merkittävä osa nuorista aikuisista ei ole valmis menemään kirkkoon järjestettäisiimpä siellä mitä tahansa.
Sitähän rikkaassa kirkossa on totuttu tekemään, järjestämään tilaisuuksia. Työntekijöitä on monin paikoin runsaasti enemmän kuin mitä lakisääteisten tehtävien hoitaminen vaatii. Siksi on luonnollista, että työvoimaresursseja käytetään sellaiseen, mikä osataan tehdä, usein vankalla ammattitaidolla. Olisi tietenkin hyvä myös kysyä, mitä kannattaisi tehdä. On nimittäin niin, että vaikka aikuisella olisi vahva kristillinen identiteetti, hän ei välttämättä odota kirkolta muita "tilaisuuksia" kuin jumalanpalveluksen, johon voi mennä silloin kun tuntee siihen tarvetta, ja kirkolliset toimitukset.
Kirkon tiloja on syytä käyttää, kun ne kerran ovat olemassa. Erityisesti hyvä on luovuttaa niitä käyttöön silloin, kun niille on erityistä tarvetta. Tästä hyvänä esimerkkinä on pakolaisten hätämajoitus vuonna 2015, kun maahamme saapui enemmän turvapaikanhakijoita kuin mitä viranomaisilla oli valmius vastaanottaa. Ihmiset odottavat kirkolta ennen kaikkea aktiivisuutta hädänalaisten auttamiseen. Lisäksi nimenomaan yllättävä pakolaistulva sai ennätysmäärän muutoin passiivisia seurakuntalaisia ja kirkkoon kuulumattomia osallistumaan konkreettiseen auttamiseen. Toki kirkon tiloissa voidaan myös katsella elokuvia tai jalkapalloa, pelata lautapelejä tai sählyä tai vaikka järjestää keskustelutilaisuuksia. Viimeksi mainitut ovat kuitenkin asioita, joita voi järjestää ja järjestetään muuallakin, asioita, joihin kirkkoa ei erityisesti tarvita, joita kirkolta ei odoteta.
Tutkija ja kirjailija Jukka Relander julkaisi pääsiäisen alla kolumnin, jossa ihmetteli kirkon jumalapuheen vähäisyyttä. "Kirkko tekee hienoja ja tärkeitä asioita. Mutta ei, uskonnosta se ei puhu kuin hiljaa kuiskaten", hän ihmettelee. Hyvän tekeminen, ahdinkoon joutuneiden auttaminen, surevan rinnalla kulkeminen, rauhan ja oikeudenmukaisuuden edistäminen ovat kirkon olemuksen ytimessä. Eivät kuitenkaan perusteetta vaan siksi, että kirkossa uskotaan Jumalaan, joka on hyvä, joka on meidät luonut ja käskenyt varjella luomakuntaa ja edistää lähimmäisenrakkautta.
Hyvää tehdessään ei ihminen tai organisaatio välttämättä puhua Jumalasta, usein se ei ole edes suositeltavaa. Uskonnollinen yhteisö kuitenkin kadottaa identiteettinsä, jos se lakkaa palaamasta perustaansa, jos se ei jatkuvasti ja myös ääneen toista uskoaan. Kristillinen kirkko näivettyy kansalaisjärjestöksi, ellei sen tavoite ole ylläpitää hengellisyyttä ja yhteistä rukousta. Kirkko, joka ei ole kiinnostunut Jumalasta, näivettyy kuriositeetiksi, jota kohta kukaan ei enää ota vakavasti.
Kiinnostus Jumalaa kohtaan manifestoituu monin tavoin. Se näkyy säännöllisenä rukouselämänä, aktiivisena viestintänä myös hengellisistä asioista, se ilmenee rehellisenä ja avoimena teologisena keskusteluna. Keskusteluna, jota leimaa usein arkuus ja epävarmuus, argumentointina, jossa ehdottomien totuuksien lausuminen käy mahdottomaksi, jossa puhe käy välillä hapuilevaksi ja varovaiseksi. Mutta se puhe ei lakkaa silloinkaan, kun ihmettely voittaa vakuuttelun, kun kuiskaus kuuluu huutoa vakuuttavammin.
Teologia ei ole helppoa. Jumalasta puhuminen syyllistymättä fraasien toisteluun tai kestämättömästi perusteltuihin väitteisiin vaatii perehtymistä. Yksinkertaistukset ovat tarpeen joissakin tilanteissa, mutta silti lähtökohtaisesti ajatuksen pitäisi olla siinä, että uskallamme mennä syvälle, kyseenalaistaa ja puhua myös silloin, kun ehdoton varmuus pakenee ja voimme vain aavistaa.
Muiden organisaatioiden toiminnan imitoiminen tai sen yrittäminen on halpahintaista ja läpinäkyvää. Yksinkertaiset, ilmeiset ratkaisut ovat yleensä parhaita. Tänä aikana uskontoon sitoutuminen ei ole itsestäänselvyys, mutta hengellisyyden kaipuu yhtä yleistä kuin koska tahansa. Siksi kirkon haaste on kiinnittyä yhä lujemmin perustukseensa ja rohkeasti puhua siitä, mistä muut eivät puhu. Sen on pidettävä ihan käytännössä kiinni siitä, että sen missio lähtee alttarilta ja palaa sinne. Sillä jos kirkko ei itse usko omaan sanomaansa, miksi sitä kenenkään kannattaisi kuunnella?
Kuva: Artem Sapegin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti