Aina se sattuu

Aina se sattuu, kun joku kertoo eronneensa kirkosta. Oli syy mikä hyvänsä, se sattuu. Kirkosta, jonka uskoon on tullut kastetuksi. Kirkosta, jonka uskon varaan voi heittäytyä, kun oma usko horjuu, kirkosta, joka julistaa rauhan ja armon sanomaa. Kirkosta, joka muistuttaa täydestä ihmisarvosta ja olemassaolon oikeutuksesta jokaiselle. Kirkosta, joka on puolustanut ja monin paikoin yhä puolustaa tasa-arvoisia mahdollisuuksia hyvinvointiin ja koulutukseen.

Kirkko, siinä epätäydellisten ihmisten omalla vajavaisella ymmärryksellään organisoimassa rujoimmassakin muodossa, on Kristuksen ruumis. Ja vaikken uskokaan, että kasteessa saadusta armosta voi irtautua eroamalla Suomen evankelis-luterilaiseksi kirkoksi kutsutusta julkisoikeudellisesta yhteisöstä, on kirkon hylätessään sen jättänyt kuitenkin arvioinut sen joko itselleen yhdentekeväksi tai arvomaailmansa vastaiseksi.

Usein jään pohtimaan, mistä kumpuaa maailmankatsomus, jota halutaan kiihkeästi nimittää kristilliseksi. Koko elämäni tiiviissä yhteydessä kirkkoon kasvaneena tunnustan, että omaan maailmankatsomukseeni ovat kuitenkin vaikuttaneet useat tekijät, todennäköisesti eniten äidiltäni saama kasvatus. Vaikka monia itselleni tärkeitä arvoja voisin perustella Raamatusta käsin, pitäisin älyllisesti epärehellisenä julistaa omaa maailmankatsomustani sillä tavalla kristilliseksi, että pitäisin tavalla tai toisella siitä poikkeavaa arvomaailmaa ateistisena tai jostain muusta uskonnosta kumpuavana.

Näissä presidentinvaaleissa ensimmäisten joukossa ehdolle asettui henkilö, jonka arvomaailman katson tulevan lähelle omaani. Kaikista ehdokkaista katson Pekka Haaviston maailmankatsomuksen olevan omasta näkökulmastani katsottuna kristillisin, koska sen ytimessä ovat rauha, oikeudenmukaisuus ja tasa-arvoisesti jakautuva hyvinvointi. Ja kuitenkin, juuri tämä ehdokas on – ja tässä kohtaa sattuu – eronnut kirkosta.

Yhden uskonnonopettajan näkemykset jättäisi kypsä aikuinen todennäköisesti omaan arvoonsa, nuoruuden ehdottomuudessa tehty johtopäätös kirkon jättämisessä on ymmärrettävä. Vaikeampi on puolustaa sitä, että kirkko ei ole ollut rohkea edelläkävijä vähemmistöjen oikeuksien puolestapuhujana niin kuin siltä olisi pitänyt voida odottaa. Siksi ei voi kohtuudella odottaa paluuta jäseneksi kirkkoon, jossa loukkaavaa puhetta yhä siedetään liikaa.

Presidentin viran hyvä hoitaminen ei riipu viranhaltijan uskonnosta tai uskonnollisuudesta. Siksi minun ei ole vaikea äänestää kirkkoon kuulumatonta ehdokasta. Mutta jossain hyvin syvällä minussa elää toivo siitä, että kirkko olisi myös hänelle tärkeä. Niin tärkeä, että kaikesta huolimatta hän haluaisi olla sen jäsen.