Kirkon itseymmärryksestä

Rivipappina on työssään voinut havaita kasteiden vähentyneen ja hautaan siunausten lisääntyneen. Tilastot vahvistavat kokemuksen. On selvää, mitä tahtia evankelis-luterilaisen kirkon jäsenmäärä putoaa tulevina vuosikymmeninä. Sen myötä kirkon merkitys vähenee yhteiskunnassamme. Tästä huolestuneena kirkko on alkanut hakea uusia tapoja olla ja toimia, tavoittaa heitä, joihin yhteys on heikko tai katkennut. Tehdyt ratkaisut saavat joskus miettimään, onko ilmeisin, yksinkertaisin ja paras torjuttu, ja turvauduttu vieraaseen ja ristiriitaiseen. Uskooko kirkkomme itsekään omaan sanomaansa?

Kirkon kasvatuksen työntekijät ovat vuosikymmeniä tehneet ansiokasta työtä lasten, kouluikäisten ja nuorten parissa. Toiminta on ollut monipuolista ja ammattitaidolla järjestettyä. Kun täysi-ikäisyyden saavuttaneet alkoivat käyttää valinnanvapauttaan ja erota kirkosta, alkoi ahkera tapojen etsiminen nuorten aikuisten puhuttelemiseksi. Uudet avaukset, ideat ja niiden toteutukset, resurssien luova käyttö johtivat usein vain laihoihin tuloksiin. Tutkimus kertoi, että merkittävä osa nuorista aikuisista ei ole valmis menemään kirkkoon järjestettäisiimpä siellä mitä tahansa.

Sitähän rikkaassa kirkossa on totuttu tekemään, järjestämään tilaisuuksia. Työntekijöitä on monin paikoin runsaasti enemmän kuin mitä lakisääteisten tehtävien hoitaminen vaatii. Siksi on luonnollista, että työvoimaresursseja käytetään sellaiseen, mikä osataan tehdä, usein vankalla ammattitaidolla. Olisi tietenkin hyvä myös kysyä, mitä kannattaisi tehdä. On nimittäin niin, että vaikka aikuisella olisi vahva kristillinen identiteetti, hän ei välttämättä odota kirkolta muita "tilaisuuksia" kuin jumalanpalveluksen, johon voi mennä silloin kun tuntee siihen tarvetta, ja kirkolliset toimitukset.

Kirkon tiloja on syytä käyttää, kun ne kerran ovat olemassa. Erityisesti hyvä on luovuttaa niitä käyttöön silloin, kun niille on erityistä tarvetta. Tästä hyvänä esimerkkinä on pakolaisten hätämajoitus vuonna 2015, kun maahamme saapui enemmän turvapaikanhakijoita kuin mitä viranomaisilla oli valmius vastaanottaa. Ihmiset odottavat kirkolta ennen kaikkea aktiivisuutta hädänalaisten auttamiseen. Lisäksi nimenomaan yllättävä pakolaistulva sai ennätysmäärän muutoin passiivisia seurakuntalaisia ja kirkkoon kuulumattomia osallistumaan konkreettiseen auttamiseen. Toki kirkon tiloissa voidaan myös katsella elokuvia tai jalkapalloa, pelata lautapelejä tai sählyä tai vaikka järjestää keskustelutilaisuuksia. Viimeksi mainitut ovat kuitenkin asioita, joita voi järjestää ja järjestetään muuallakin, asioita, joihin kirkkoa ei erityisesti tarvita, joita kirkolta ei odoteta.

Tutkija ja kirjailija Jukka Relander julkaisi pääsiäisen alla kolumnin, jossa ihmetteli kirkon jumalapuheen vähäisyyttä. "Kirkko tekee hienoja ja tärkeitä asioita. Mutta ei, uskonnosta se ei puhu kuin hiljaa kuiskaten", hän ihmettelee. Hyvän tekeminen, ahdinkoon joutuneiden auttaminen, surevan rinnalla kulkeminen, rauhan ja oikeudenmukaisuuden edistäminen ovat kirkon olemuksen ytimessä. Eivät kuitenkaan perusteetta vaan siksi, että kirkossa uskotaan Jumalaan, joka on hyvä, joka on meidät luonut ja käskenyt varjella luomakuntaa ja edistää lähimmäisenrakkautta.

Hyvää tehdessään ei ihminen tai organisaatio välttämättä puhua Jumalasta, usein se ei ole edes suositeltavaa. Uskonnollinen yhteisö kuitenkin kadottaa identiteettinsä, jos se lakkaa palaamasta perustaansa, jos se ei jatkuvasti ja myös ääneen toista uskoaan. Kristillinen kirkko näivettyy kansalaisjärjestöksi, ellei sen tavoite ole ylläpitää hengellisyyttä ja yhteistä rukousta. Kirkko, joka ei ole kiinnostunut Jumalasta, näivettyy kuriositeetiksi, jota kohta kukaan ei enää ota vakavasti.

Kiinnostus Jumalaa kohtaan manifestoituu monin tavoin. Se näkyy säännöllisenä rukouselämänä, aktiivisena viestintänä myös hengellisistä asioista, se ilmenee rehellisenä ja avoimena teologisena keskusteluna. Keskusteluna, jota leimaa usein arkuus ja epävarmuus, argumentointina, jossa ehdottomien totuuksien lausuminen käy mahdottomaksi, jossa puhe käy välillä hapuilevaksi ja varovaiseksi. Mutta se puhe ei lakkaa silloinkaan, kun ihmettely voittaa vakuuttelun, kun kuiskaus kuuluu huutoa vakuuttavammin.

Teologia ei ole helppoa. Jumalasta puhuminen syyllistymättä fraasien toisteluun tai kestämättömästi perusteltuihin väitteisiin vaatii perehtymistä. Yksinkertaistukset ovat tarpeen joissakin tilanteissa, mutta silti lähtökohtaisesti ajatuksen pitäisi olla siinä, että uskallamme mennä syvälle, kyseenalaistaa ja puhua myös silloin, kun ehdoton varmuus pakenee ja voimme vain aavistaa.

Muiden organisaatioiden toiminnan imitoiminen tai sen yrittäminen on halpahintaista ja läpinäkyvää. Yksinkertaiset, ilmeiset ratkaisut ovat yleensä parhaita. Tänä aikana uskontoon sitoutuminen ei ole itsestäänselvyys, mutta hengellisyyden kaipuu yhtä yleistä kuin koska tahansa. Siksi kirkon haaste on kiinnittyä yhä lujemmin perustukseensa ja rohkeasti puhua siitä, mistä muut eivät puhu.  Sen on pidettävä ihan käytännössä kiinni siitä, että sen missio lähtee alttarilta ja palaa sinne. Sillä jos kirkko ei itse usko omaan sanomaansa, miksi sitä kenenkään kannattaisi kuunnella?

Kuva: Artem Sapegin

Erimielisyydestä ja yhteydestä

Kun pääsääntöisesti liikkuu paljon suurinpiirtein itsensä tavalla ajattelevien seurassa, unohtaa, kuinka kipeää eriseuraisuus voi pahimmillaan tehdä. Ei nyt niinkään, jos joku sattuu vaikka kannattamaan Kärppiä - ainakaan minusta. Mutta että kirkon sisällä. Eikä se, että ollaan eri mieltä eikä edes se, että toisin ajattelevan katsotaan olevan määritelmällisesti väärässä tai vaikkapa uskosta osaton, vaan se, ettei suostuta kirkon omaan yhteiseen järjestykseen. 

Kirkossa on ollut toisistaan poikkeavia näkemyksiä apostolien ajoista lähtien. Jotta erilaisista näkökannoista huolimatta on pystytty toimimaan yhdessä ja yhdensuuntaisesti, on kirkko rakentanut järjestyksen, jolla asioista päätetään. Kun päätöksiä tehdään, joku joutuu aina toteamaan oman näkemyksen jääneen vähemmistöön. Silloin kysytään kuuliaisuutta, silloin kysytään rakkautta kirkkoa kohtaan, silloin kutsutaan sitoutumaan yhteiseen päätökseen, vaikka sen sisältöön ei olisikaan tyytyväinen.

Ymmärrän ja hyväksyn täysin, että katolilainen sisar tai veli nostaa ehtoollispöydässä käden rintansa poikki vastakkaiselle olkapäälleen. Kirkkojemme välillä ei ole ehtoollisyhteyttä, siksi hän ei noudattaen oman kirkkonsa järjestystä osallistu pyhään ateriaan luterilaisessa kirkossa. Ymmärrän häntä, joka ei halua tulla kuuntelemaan saarnojani, koska pitää niitä huonoina. Mutta sitä kirkkomme jäsentä, joka katsoo, että kirkkomme järjestyksessä vihityn papin toimittamat jumalanpalvelukset eivät hänen sukupuolensa perusteella ole päteviä, en voi käsittää.

Olen tehnyt yhteistyötä herätysliiketaustaisten miesten kanssa, sellaisten, joiden kanta jäi vähemmistöön, kun päätettiin pappisviran avaamisesta naisille. Yhteistyö on ollut hyvää ja syvällistä, aitoa ja rehellistä. Kukaan ei ole koskaan sanonut sen olleen vaikeaa. Jos se sitä on ollut, yhä enemmän näitä veljiä arvostan. Heidän esimerkkinsä toivoisi kelpaavan muillekin. Rakkaus kirkkoa kohtaan, kuuliaisuus Kristukselle, on sitonut heitä tilanteessa, joka on ollut toisenlainen kuin mitä olisivat itse toivoneet.

Meille kristityille ei ole annettu ohjekirjaa, josta voitaisiin löytää yksiselitteinen toimintaohje kaikkiin mahdollisiin tilanteisiin. Meillä on Raamatun kokoelma juutalaisia ja varhaiskristillisiä tekstejä, joista voimme ratkaisuja etsiä. Mutta ennen kaikkea Jumala antoi seurakunnalle Henkensä. Kristinuskon kauneimpia asioita on Kristuksen läsnäolo kristityissä ja kristillisessä seurakunnassa, yhteisössä, joka etsien, hapuillen ja horjuenkin tavoittelee sitä, mikä on hyvää ja totuudellista, oikein ja autuaallista. Suostuminen kristittyjen yhteisöön on suostumista Kristukseen.

Kirjoituksia muissa blogeissa

On pyydetty bloggaamaan muualla.

Terhin messumietteisiin osallistuin tammikuussa

http://messumietteita.blogspot.fi/2013/01/tassa-blogissa-kirjoittelen-omiani.html

Ja Kirkonkellariin kirjoittelin tällä viikolla

http://kirkonkellari.fi/?p=1855

Pitää varmaan tehdä parannusta ja kirjoittaa tänne omaankin osoitteeseen jotain.

Kaikkein köyhimmillään

Kirjoittelin joulunalustunnelmissa blogin Vartija-lehteen.

http://www.vartija-lehti.fi/kaikkein-koyhimmillaan/

Siunattua Vapahtajan syntymäjuhlaa!

Puhutaan messusta

"On tuo erikoinen tuo työnkuvasi", totesi ystävä. Sitä se on. Ja monipuolinen. Papin työn hyviä puolia on työtehtävien vaihtelevuus. Kokoustamista lukuunottamatta pidän oikeastaan kaikista töistä, mihin seurakuntatyössä joutuu repeämään. Mutta se yksi ylitse muiden minulle on jumalanpalveluselämä. Ilman jokaviikkoista messua en jaksaisi.

Olin iloinen, kun toimittaja soitti kertoakseen, että tekee jutun jumalanpalveluksesta. Valtakunnallisesti kävijämäärät laskevat. On hyvä puhua siitä, miksi, ja mitä tehdään trendin kääntämiseksi. Monin paikoin on onnistuttu. Erityinen ilon aihe on tietenkin Viikin kirkon jumalanpalvelus, jota suunnitellaan huolella ja toteutetaan sydämellä. Sunnuntaisin kirkolle kokoontuva seurakunta alkaa olla tuttua toisilleen, tunne turvallisesta yhteisöstä on syntynyt, silti ensikertalaisen on helppo liittyä joukkoon.

Toimittaja on kuitenkin valinnut jutuntekopaikaksi Tapanilan kirkon, jossa minulla on liturgivuoro kerran kaudessa. Suuressa, monen messun seurakunnassa papit säntäävät usein kymmenen messusta toiseen puoliltapäivin alkavaan. Tästä työn piirteestä en pidä. Ensinnäkin, kirkkokahveille siirtynyt oma seurakunta kaipaa työntekijää viipymään luonaan. Keskustelut saattavat syntyä saarnasta, usein puheenaihe on ollut mielessä jo kirkolle tultaessa. Toisekseen, vaikka voisi kuvitella, että kun saarnan on kerran valmistanut, on se taloudellista puhua toiseen kertaan. Itse huomaan, että viikkiläisiä ajatellen valmistamani saarna aiheuttaa usein vain hämmennystä muilla kirkoilla. Molempia messuja varten pitäisi olla oma saarnansa, mutta kun sitä toista seurakuntaa ei tunne, on sille vaikea puhua.

Malmin seurakunnan jokaisella kahdeksalla seurakuntapiirillä on oma muista poikkeava luonteensa. Tapanilan kirkko tarjoaa aikuisille lähinnä sählyä ja saunailtoja. Konsertteja on myös. Messut on harvennettu pidettäväksi vain kahdesti kuussa, mikä on varmaankin siirtänyt vakituisesti messussa kävijät muihin kirkkoihin. Toisaalta, jos satunnaisesti kirkossa käyvä haluaa mennä jumalanpalvelukseen jonain tiettynä sunnuntaina, ei välttämättä tiedä, onko juuri silloin lähikirkossa messu vai ei. Sanovat, ettei montaa kertaa tarvitse olla turhaan kiskomassa kirkon ovenripaa, kun tottuu olemaan tulematta.

Tapanilan kirkossa itsessään on viehättäviä piirteitä. Valkoiseksi kalkittu pieni kirkko mäen päällä kellotapuleineen. Eteiseen astuttaessa tunnelman kuitenkin rikkovat hyllyt, joilla komeilevat ilmeisesti sählyturnauksista voitetut pokaalit. Kirkkosalin takaseinän paljeovet aukeavat voimistelusaliin, urut soivat hyvistä kanttoreista huolimatta kehnonlaisesti. No, ei jokainen kirkko voi olla niin kuin Viikissä.

Jutuntekopäivänä Viikissä oli taas jotenkin harvinaisen hyvä olla. Kollegan sairastuttua pyysin kolmannenkin seurakuntalaisen avustamaan ehtoollisella. Tilanteen sanelema ratkaisu pitäisi ottaa käytännöksi. Messu toimitetaan yhdessä seurakunnan kanssa, yksi pappi riittää. Seurakuntalaiset ovat kiitollisia päästessään palvelemaan. Ennen lähettämistä esitän tavanomaisen kutsun kirkkokahveille ja pyydän anteeksi, etten itse jää. Tuntuu pahalta, joku saattoi tulla tänään, koska hänellä oli minulle asiaa. Mutta tässäkin kannatellaan toinen toistaan, varmaan puhekumppani löytyy. Sakastin ovella joku käy varmistamassa, että saa huikattua kiitoksensa saarnasta. Mainostajilta olen oppinut, että itse oivallettu jää paremmin mieleen. Jätän kuulijalle langanpäitä, viikkiläiset ovat oppineet ne yhdistämään.

Inhimillisellä tasolla messun hienoin hetki on se, kun liturgina kääntyy seurakuntaan päin alkutervehdykseen. Vasta silloin näkee, keitä tänään on paikalla (monet viikkiläiset hipsivät kirkkoon vasta alkuvirren aikana), puolin ja toisin katseillamme kerromme, että iloitsemme toisemme nähdessämme. Yhdessä lähdemme kohti messun huipennusta, ehtoollista. Vieraalla kirkolla katseissamme on arvuuttelua. Ihmettelen itsekin, kuinka vaikea on johtaa messu muualla kuin omassa kirkossa oman seurakunnan keskellä. Tapanilassa vuorolaulujen rytmi on toinen, enkä pysty aavistamaan, saako kukaan saarnani juonesta kiinni.

Kiitollista on se, että vaikka minä olisin seurakunnalle käsittämätön (niinhän me papit kai olemme sinä yhtenä päivänä viikosta, kun emme ole näkymättömiä) ja ihmisenä tavoittamaton, sana ja sakramentit ovat tarjolla jokaiselle läsnäolijalle. Minusta ja minun tuntemastani epämukavuudesta ei siunaus jää kiinni. Messun jälkeen kättelen seurakuntalaiset, kukaan ei kommentoi mitään. Siitä voisi vetää johtopäätöksiä, mutten katso hyväksi arvailla muiden ajatuksia. Lähtevät kuitenkin siunauksen varassa.

Toimittaja haastattelee minua ja tapanilalaista kollegaa. Edustamme niin erilaisia näkemyksiä, että näistä voi keskiarvona kirjoittaa mitä vain. Toimittajan ilmeisestä ammattitaidosta ja asiallisuudesta huolimatta koen tilanteen jollakin tavalla epämukavana. Mekö tässä muka nyt edustamme kirkkoa?

Juttu julkaistaan sunnuntain lehdessä, joka maanantaina taitellaan biojätepussiksi. Mutta hyvä, että messusta puhutaan.

Odottamaton pettymys

Olisihan se ollut yllättävää, jos Niinistö ei olisi tullut valituksi virkaan, johon häntä on istutettu viimeiset kuusi vuotta. Olisihan ollut yllättävää, jos pienen puolueen ehdokas olisi saanut yli puolet annetuista äänistä. Vaalin tulos oli mitä odotetuin.

Se, mitä etenkin toisella kierroksella Pekka Haaviston kampanjassa tapahtui, oli huikeaa. Innovatiivisuutta, intoa, talkoohenkeä. Moni koki, että viimein puhuttiin todellisista asioista, moni tunsi mahdollisuuden asioiden kehittymiseksi parempaan suuntaan, moni näki toivonpilkahduksen.

Minun on vaikea uskoa, että Antonio Flores kaipaisi julkisuutta. Ihailtavan rohkeasti hän kuitenkin lähti puolisonsa rinnalla kansan pariin valmiina haastatteluihin kielellä, jota puhuu sujuvasti, mutta ei äidinkielenään. Hymyilevänä hän antautui tilanteisiin, joissa joku saattaisi käyttäytyä epäasiallisesti ja loukkaavasti.

Floresin rooli oli tärkeämpi kuin muiden presidenttiehdokkaiden puolisoiden. Hän ja Haavisto joutuivat menemään vaalikentille yhdessä osoittaakseen konservatiiviselle kansanosalle, että he ovat kuin mikä tahansa toisiinsa sitoutunut pariskunta.

Haaviston puolison sukupuoli tuskin ratkaisi presidentinvaalia. Yleistys, jonka mukaan uskonnolliset ihmiset äänestivät Niinistöä, ei varmaan myöskään pidä paikkaansa. Näissä vaaleissa uskonnolliseksi tiedettyjä äänestäjiä on kuitenkin painostettu äänestämään heteroehdokasta. Hurjimmissa tapauksissa hyvää (?) tarkoittavat läheiset ovat tehneet tästä jopa pelastuskysymyksen, asian, jonka perusteella määräytyy, pääseekö äänestäjä taivaaseen vai ei.

Olin ehtinyt kuvitella, että tällainen ajattelu olisi jo jossain marginaalissa. Mutta ei se ole. Siksi vaalit aiheuttivat minussa odottamattoman pettymyksen. Rajun sellaisen. Teki ja tekee oikeasti kipeää, etenkin saatuamme todistaa sellaista itsensä alttiiksi asettamista, mihin Haavisto ja Flores suostuivat vaalikampanjan aikana.

Tämän jälkeen olen sitä mieltä, ettei riitä, että todetaan, että kirkossa vallitsee erilaisia käsityksiä homoseksuaalisuudesta. Ei enää riitä, että arkkipiispan suulla ja kirkolliskokouksen päätöksellä on todettu, ettei parisuhde samaa sukupuolta olevan kanssa ole synti.

Kirkon tulee aktiivisesti ja määrätietoisesti pyrkiä siihen, että seksuaalivähemmistöjen oikeudet tunnustetaan kaikkialla yhteiskunnassa. Kaikissa ihmisoikeuskysymyksissä kirkon tulee lujana ja horjumatta puolustaa yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa.  Sen tulee kaikin tavoin edistää yhteiskuntamme kehittymistä sellaiseksi, jossa erilaisuus ymmärretään rikkautena, jossa ketään luotua ei salaa tai avoimesti halveksita. Sellaiseksi, jossa ylpeys ja ennakkoluulot väistyvät keskinäisen kunnioituksen tieltä.

Paranna meidät näkemään

Minua pyydettiin julkaisemaan täällä saarnojani. Tämä puolitoista vuotta sitten pidetty tuntui ajankohtaiselta.

Mark. 7: 31-37 Jeesus lähti sitten taas Tyroksen seudulta ja tuli Sidonin ja Dekapoliin alueen kautta Galileanjärvelle. Siellä hänen luokseen tuotiin kuuro mies, joka ei pystynyt kunnolla puhumaan, ja häntä pyydettiin panemaan kätensä miehen päälle. Jeesus otti hänet erilleen väkijoukosta, pani sormensa hänen korviinsa, sylkäisi ja kosketti hänen kieltään. Sitten hän katsahti taivaalle, huokasi ja sanoi kuurolle: »Effata.» Se merkitsee: aukene.Silloin miehen korvat aukenivat ja hänen kielensä vapautui, niin että hän puhui selkeästi.Jeesus kielsi ihmisiä kertomasta tästä kenellekään, mutta mitä enemmän hän heitä kielsi, sitä enemmän he levittivät siitä tietoa.Kaikki olivat ylen määrin hämmästyksissään ja sanoivat: »Hyvin hän on kaiken tehnyt. Kuurot hän saa kuulemaan ja mykät puhumaan.»

Päivänevankeliumiteksti kertoo yhden Jeesuksen parannusihmeistä. Jeesuksen luo tuodaan kuuro mies. Meille ei kerrota, miksi hän tulee saatettuna; kenties hänellä ei ole ympärillään sellaisia, jotka olisivat osanneet kertoa kuulovammaiselle lähistöllä liikkuvasta opettajasta ja parantajasta. Tai ehkä hän tiesi Jeesuksesta, mutta hänen uskonsa tai uskalluksensa ei riittänyt itse lähestyä häntä.

Jeesuksen toiminnassa on piirteitä, jotka ehkä hämmentävät meitä nykyajan pohjoiseurooppalaisia kristittyjä. Miksi hän ei vain yksinkertaisesti rukoile miehen parantumisen puolesta, miksi hän panee sormensa miehen korviin, koskettaa tämän kieltä, sylkäisee ja huokaa? Miksi evankelista on halunnut jättää kreikan kielellä kirjoittamaansa tekstiin tuon Jeesuksen lausuman arameankielisen sanan "Effata", ikään kuin taikasanana? Yhtä kaikki, on selvää,millä voimalla Jeesus parantaa miehen: ennen miehen korvien aukeamista hän katsahtaa taivaalle.

Tämä lyhyt ja selkeähkö katkelma kertoo meille tärkeitä asioita. Se kertoo siitä, kuinka Jeesus vastasi siihen tarpeeseen, mikä ihmisellä oli. Hän antoi kuulon ja puhekyvyn sellaiselle, joka sitä tarvitsi. Jeesus ei parantanut todistaakseen jumalallisesta voimastaan, ei, hän otti kuuron erilleen väkijoukosta, paransi hänet yksityisessä hetkessä ja heitä, jotka havaitsivat parantumisihmeen tapahtuneen, hän kielsi kertomasta asiasta. Parantaminen oli lahja hänelle,joka sen sai kokea, ehkä myös hänen läheisilleen, mutta se ei ollut keino kerätä mainetta tai suosiota.

Joku aika sitten ystäväni kertoi, kuinka ollessaan jumalan­palveluksessa vaikeasti vammaisen lapsensa kanssa heille tuntematon nainen pyysi lupaa rukoilla lapsen puolesta.Tällainen pyyntö oli äidille hämmentävä ja loukkaavakin. Kaikista kirkossa olevista ihmisistä juuri hänen kaunis lapsensa tuli valituksi siksi, joka tämän vieraan naisen mielestä erityisesti tarvitsee esirukousta. Vastaavasti toinen ystäväni, joka sairastaa liikuntakykyyn vaikuttavaa sairautta on jättänyt pyynnön omalle jumalanpalvelusyhteisölleen olla tyrkyttämättä esirukousapua. Monissa muissa yhteyksissä tulee myös havainneeksi, että me ihmiset koemme joskus olevamme kutsuttuja rukoilemaan erityisesti sellaisten ihmisten puolesta, jotka ovat tavalla tai toisella erilaisia kuin me itse, jotka eivät täytä meidän määritelmäämme normaaliudesta. Haluaisimme, että Jumala parantaisi heidät, korjaisi sen maailman, jonka me näemme, tekisi sen sellaiseksi, jossa kaikki olisivat samanlaisia kuin me, jotta meidän itsemme olisi helpompi siinä elää.

Sillä että Jeesus parantaa kuuron, on muutakin kuin vain lääketieteellistä merkitystä. Siinä missä meitä kutsutaan saattamaan ystäviämme Parantajan luo, me kaikki olemme itsejollain tasolla kuuroja ja mykkiä, sokeita ja rampoja. Me emme kuule Jumalan tai kärsivän lähimmäisemme ääntä, meidän suumme ei ylistä Jumalan suuria tekoja, olemme sokeita maailman hädälle, raajamme eivät toimi niin kuin niiden pitäisi täyttääksemme Jumalan meille osoittavaa tehtävää.

Entä se, että me ahdistumme nähdessämme jonkun omasta näkökulmastamme erilaisen ihmisen - eikö se kerro juuri meidän vajaavaisuudestamme? Eikö se ole vamma, että emme suostu hyväksymään omassa mielessämme Luojamme täydelliseksi luomukseksi ihmistä, jokaon erivärinen kuin me, tavalla tai toisella rajoittunut näkönsä, kuulonsa tai liikuntakykynsä puolesta, vasenkätinen, homoseksuaali tai ehkä vain mielipiteiltään edustaa erilaista ajattelua kuin me itse, vaikkapa äänestää omasta näkökulmastamme katsoen väärää puoluetta?

Vuosia sitten kohtasin Keniassa nuoria miehiä, jotka olivat liittyneet kampanjaan, jonka tavoitteena oli lopettaa ikivanha ja äärimmäisen haitallinen, jopa hengenvaarallinen tyttöjen sukupuolielinten silpomisen perinne. Eräs näistä aikuisuuden kynnyksellä olevista pojista sanoi: "Jumala ei tehnyt virhettä luodessaan naisen". Vastoin sitä uskomusta, joka siinä yhteisössä vallitsi, naiseksi tuleminen ei hänen mielestään vaatinut korjausleikkausta.

Olen samoilla linjoilla tuon nuoren miehen kanssa: en usko, että Jumala tekee luomistyössään virheitä. En usko, että meidän tehtävämme on saattaa jokainen meidän näkökulmastamme erilainen ihminen Parantajan luo. Pikemminkin meidän on itse pyytäminen, että Jeesus aukaisisi meidän korvamme, vapauttaisi meidän kielemme.

"Effata" - aukene saattaa muuttaa koko maailmamme. Se voi tehdä sen muuttamatta mitään meidän ulkopuoleltamme. Effata voi parantaa meidän näkömme, kuulomme, puhe- ja liikuntakykymme niin, että rakkauden laki alkaa hallita elämäämme. Niin että kohdatessamme toisen ihmisen me näemme, kuinka kaunis hän on, me kuulemme hänen tarpeensa jatoimimme hänen hyväkseen ja kielemme kiittää ja ylistää Jumalaa Hänen hyvistä teoistaan. Ja me ehkä näemme Jumalan hieman paremmin emmekä niinkään kolikkokukkaroomme mahtuvaa kuvaamme Hänestä. Jumalan, jonka luomistyön koko rikkaus on riemastuttavaa, ei vaivaannuttavaa tai ahdistavaa, joka kutsuu ylistämään ja kiittämään, joka muistuttaa meitä siitä, että meidän paikkamme on useammin oppijan kuin opettajan roolissa, meillä on suurempi tarve parantua kuin parantaa, kuunnella kuin saarnata.

Itsensä löytäminen sokeana, kuurona ja rampana voi olla ahdistavaa. Kuitenkin, Jeesus on meidän parantajamme. Hän koskettaa meidän silmiämme, korviamme, kieltämme, raajojamme, Hän tekee meidän terveiksi. Hän vapauttaa meidät iloon ja toivoon,hän antaa meille voiman valtakuntansa työhön.

Rukoilkaamme:
Herra, minun Jumalani,sinua minä huusin avuksi,ja sinä teit minut terveeksi.Herra, sinä pelastit minut tuonelasta.Hautaan vaipuvien joukostasinä toit minut takaisin elämään.Laulakaa Herralle, te Herran palvelijat,ylistäkää hänen pyhää nimeään!Hänen vihansa kestää vain hetken,hänen hyvyytensä läpi elämän.Illalla on vieraana itkumutta aamulla ilo.Sinä muutit itkuvirteni karkeloksi,riisuit yltäni suruvaatteenja puit minut ilon pukuun.Siksi minä laulan sinulle kiitoslaulun,laulan koko sydämestäni enkä vaikene.Herra, minun Jumalani,sinua minä ylistän nyt ja aina.